Lauantai-ilta, joulupäivä, yhteinen joulu takana - kaksin, vain toisillemme. Yökerhossa, tupakkakopissa, ala-asteen luokkakaveri tulee ja kuiskaa; tiedoks, et miehes kävi panemas mun muijaa. Se oli siinä. Asia jota EN KOSKAAN uskonut kuulevani, tuntui että maailma romahti samantien. Shokissa käytin puoli tuntia mieheni etsimiseen, istutin penkkiin ja kysyin asiasta. Myönsi tekonsa - hyvä niin, kieltäminen olisi vielä enemmän sattunut. "Mennään kotiin juttelemaan". Sormuksen työnsin miehen kouraan samantien, sen pitäminen ei tuntunut hyvältä.

Humalassa en mielestäni pahasti ollut, mutta mitään en kotimatkasta muista, täysin shokissa. Ensimmäinen muistikuva on siitä kun kaadun eteisen lattialle, itken, huudan ja raivoan kuin pikkulapsi - miksi juuri minä olen ansainnut tämän? Se mies, joka oli hellä, lämmin, rakastava, huomioiva, kunnioittava ja jonka kanssa olin viettänyt 10 yhteistä vuotta. Koko lähipiirimme oli kadehtinut suhdettamme - "teille ei varmaan koskaan käy mitään". Siinä tuntui olevan jäljellä enää 10 vuotta murusina lattialla.

Koskaan, en varmasti koskaan, ole itkenyt kuin viime yönä. Nukahtamisestani en tiedä, mieheni mukaan "nukahdit noin klo 8 kun silitin poskeasi sohvalla". Heräsin klo 11. Itketty, puhuttu, itketty, puhuttu, itketty, huudettu, puhuttu, itketty. Päivä on ollut sellaista tunteiden vuoristorataa, etten tiennyt tällaista olevan olemassakaan. Miksi? Kuka? Milloin? Miten? Ja - jos se on mahdollista, mieheni on voinut vielä huonommin kuin minä. Aidosti katuen tekoaan tärissyt sohvan nurkassa, ja vastannut kaikkiin esittämiini kysymyksiin.

Päivä on tuntunut ikuisuudelta. Selkeistä eroaikeisista aamun ajatuksista olen jo luopunut. Vaikeinta oli myöntää miehelle hänen tekonsa jälkeen, etten siltikään halua erota - ihan niinkuin antaisin anteeksi, mihin en vielä pysty. Mutta haluan pystyä. Mieheni ei koskaan edennyt yhdyntään asti, koska ei sanojensa mukaan pystynyt siihen. En tiedä miten suhtautuisin, jos se olisi tapahtunut?

Rakkaus - kaiken se kestää, kaiken se kärsii. Mutta ei rakkauskaan unohda. Kaiken päätteeksi päätimme illalla rakentaa suhteemme uudelle pohjalle, ja vaikka minusta tuntuu kovin oudolta myöntää tämä, niin tuntuu jo nyt, että suhteessamme on roppakaupalla sitä avoimuutta lisää, mikä siitä on viimeisen vuoden ajan puuttunut.

Elämäni rankin päivä, tapaninpäivä vuonna 2010. Jos tämän kaiken pahan keskeltä haluaa etsiä jotain hyvää - niin tuo yhteisen päätöksemme jälkeinen suudelma. Noita perhosia en ole tuntenut vatsassani enää moniin moniin vuosiin!