On se helvetin hienoa. Tänä aamuna sitä heräs, ja oletti et jee, vihdoin on elämä kahden napeilla nukutun yön jälkeen edes vähän valoisampi, että ehkä jotenkin tästä joskus elämä voittaa. Mutta paskanlatvat ja kaikki muukin, eiköhän sitä osata lyödä lisää pommeja niskaan.

Niinkun mä tuhat kertaa kolmen päivän aikana oon sanonu, et onko tässä kaikki, onko enää mitään, nyt anna tulla jos on. Ja jos mitään vielä paljastuu, ni en kestä sitä enää, et nyt helvetissä kaikki tähän pöydälle niinku ois jo et kaikki tuska hoidetaan kerralla pois alta. Niin ei. Ei sitten missään nimessä tänkään vertaa arvostusta voitu mulle antaa, vaan valehdeltiin ihan päin näköä ja vielä moneen kertaan. Miten helvetin sinisilmänen minäkin oon?

Naisenvaisto, se on helvetin kumma juttu. Jotenkin tuntu ettei tässä oo vielä kaikki, et en voi uskoa et homma meni noin. No, sukulainen kävi kylässä ja miehen kuullen asiasta juttelin ja sanoin et mun tarttee tietää totuus, et en pysty antaa sielulleni rauhaa ennen ku tiedän, et en vaan pysty luottamaan. Sukulainen lähti pois, sen jälkeen juteltiin. Sanoin kerran vielä et nyt on tilanne se, et ihan oikeesti jos on pienintäkään asiaa niin anna jumalauta tulla päin silmiä, et mitään valhetta en enää kestä, et ootteko pannu vai ettekö oo. Katto silmiin, "ollaan pantu". No, romahti ihan totaalisesti ite sen jälkeen, kaatu lattialle, sai jonkun paniikkikohtauksen en kiinnittäny sen enempää huomiota, ei vaan kiinnostanu. Tällä hetkellä ei itestä tunnu miltään, ei yhtään miltään. Ihan tunteeton, kylmä, ihan kuin ei ois edes olemassa. Toisaalta helpottunut siitä, et nyt ei varmaan voi olla enää mitään mitä en tiedä, koska naisen ja miehen tarinat täsmää, et oliko kaikki vihdoin tässä. Toisaalta viha sitä kohtaan, että hän pystyi. Pystyi tekemään jotain niin likaista ja saastaista ja sairasta ... ja sen jälkeen vielä katsomaan silmiin ja väittämään jotain muuta.

Ei enempää sanottavaa tänään. Mies lähti hetkeksi hoitamaan asioitaan, saa nähdä mikä fiilis on kun palaa sieltä. Vaiko vieläkin yhtä tunteeton ja kylmä. Kelannu mielessäni kaikkea sitä yhteistä viimeisen 10 vuoden ajalta, kaikki niitä kriisejä ja yhteisiä työstämisiä yhteisen hyvän eteen jotta edes ollaan tässä tänä päivänä - helppoa ei oo ollu, ei todellakaan. Mut sitä on rakkauden takia uskonu et yhdessä puhumalla ja käsittelemällä ollaan saatu rakennettua jotain kestävää. Jotain, joka sit murennetaan hetkessä... 10 vuotta elämästä täysin hukkaan? Aika näyttää... mieli tekisi enemmän kuin mitään, antaa vaan anteeksi, jatkaa niinkuin olikin, uskoa, luottaa... mutta kun ei pysty sitäkään tekemään, sadistinen mieli tahtoo nähdä kun toinen edes kärsii osan siitä tuskasta mitä minä kannan tällä hetkellä sisälläni. Vaikka, kaikesta huolimatta;

minä tiedän että me molemmat rakastetaan.