keskiviikko, 29. joulukuu 2010

Lisää pommeja päin näköä

On se helvetin hienoa. Tänä aamuna sitä heräs, ja oletti et jee, vihdoin on elämä kahden napeilla nukutun yön jälkeen edes vähän valoisampi, että ehkä jotenkin tästä joskus elämä voittaa. Mutta paskanlatvat ja kaikki muukin, eiköhän sitä osata lyödä lisää pommeja niskaan.

Niinkun mä tuhat kertaa kolmen päivän aikana oon sanonu, et onko tässä kaikki, onko enää mitään, nyt anna tulla jos on. Ja jos mitään vielä paljastuu, ni en kestä sitä enää, et nyt helvetissä kaikki tähän pöydälle niinku ois jo et kaikki tuska hoidetaan kerralla pois alta. Niin ei. Ei sitten missään nimessä tänkään vertaa arvostusta voitu mulle antaa, vaan valehdeltiin ihan päin näköä ja vielä moneen kertaan. Miten helvetin sinisilmänen minäkin oon?

Naisenvaisto, se on helvetin kumma juttu. Jotenkin tuntu ettei tässä oo vielä kaikki, et en voi uskoa et homma meni noin. No, sukulainen kävi kylässä ja miehen kuullen asiasta juttelin ja sanoin et mun tarttee tietää totuus, et en pysty antaa sielulleni rauhaa ennen ku tiedän, et en vaan pysty luottamaan. Sukulainen lähti pois, sen jälkeen juteltiin. Sanoin kerran vielä et nyt on tilanne se, et ihan oikeesti jos on pienintäkään asiaa niin anna jumalauta tulla päin silmiä, et mitään valhetta en enää kestä, et ootteko pannu vai ettekö oo. Katto silmiin, "ollaan pantu". No, romahti ihan totaalisesti ite sen jälkeen, kaatu lattialle, sai jonkun paniikkikohtauksen en kiinnittäny sen enempää huomiota, ei vaan kiinnostanu. Tällä hetkellä ei itestä tunnu miltään, ei yhtään miltään. Ihan tunteeton, kylmä, ihan kuin ei ois edes olemassa. Toisaalta helpottunut siitä, et nyt ei varmaan voi olla enää mitään mitä en tiedä, koska naisen ja miehen tarinat täsmää, et oliko kaikki vihdoin tässä. Toisaalta viha sitä kohtaan, että hän pystyi. Pystyi tekemään jotain niin likaista ja saastaista ja sairasta ... ja sen jälkeen vielä katsomaan silmiin ja väittämään jotain muuta.

Ei enempää sanottavaa tänään. Mies lähti hetkeksi hoitamaan asioitaan, saa nähdä mikä fiilis on kun palaa sieltä. Vaiko vieläkin yhtä tunteeton ja kylmä. Kelannu mielessäni kaikkea sitä yhteistä viimeisen 10 vuoden ajalta, kaikki niitä kriisejä ja yhteisiä työstämisiä yhteisen hyvän eteen jotta edes ollaan tässä tänä päivänä - helppoa ei oo ollu, ei todellakaan. Mut sitä on rakkauden takia uskonu et yhdessä puhumalla ja käsittelemällä ollaan saatu rakennettua jotain kestävää. Jotain, joka sit murennetaan hetkessä... 10 vuotta elämästä täysin hukkaan? Aika näyttää... mieli tekisi enemmän kuin mitään, antaa vaan anteeksi, jatkaa niinkuin olikin, uskoa, luottaa... mutta kun ei pysty sitäkään tekemään, sadistinen mieli tahtoo nähdä kun toinen edes kärsii osan siitä tuskasta mitä minä kannan tällä hetkellä sisälläni. Vaikka, kaikesta huolimatta;

minä tiedän että me molemmat rakastetaan.

maanantai, 27. joulukuu 2010

Nukuttu yö...

Vihdoinkin vähän untakin takana tämän kaiken jälkeen. Lähes kellon ympäri täydessä horroksessa, josko asiaa osaisi katsoa taas vähän uusin silmin (ainakaan silmät eivät ole enää yhtä turvoksissa kuin eilen).

Mies kykeni juuri ja juuri töihin aamulla, ja minulla on ollut aikaa itsekseni miettiä tapahtunutta, kuluttaa sohvan nurkkaa ja puhua ystävieni kanssa. Jollain tapaa kukaan ei tässä kuitenkaan voi auttaa - kukaan muu ei ole elänyt tämän suhteen sisällä kuin minä, kukaan muu ei tiedä kokonaisuutta, kukaan muu ei tiedä sitä mitä me mieheni kanssa ollaan käyty läpi. Kaikkien muiden sanat tuntuu jotenkin mitättömiltä. Suhteessamme on ollut vikaa, myönnän sen itsekin. Viimeinen vuosi on ollut molempien osalta tietynlaista matalalentoa, ja suhteeseen ei ole sen vaatimalla tavalla panostettu, en minä enkä hän. Kiirettä, väsymystä ja välinpitämyyttä on ollut ilmassa. Missään vaiheessa rakkaus ei kuitenkaan ole vähentynyt, eikä meistä kumpikaan ole kai kertaakaan tämän kymmenen vuoden aikana kyseenalaistanut tätä suhdessa millään tavalla.

Tällä hetkellä olo on vaan hemmetin ristiriitainen. En tiedä mitä uskoa, mihin sanoihin voin luottaa? Jos tuo asia on pysynyt minulta piilossa puoli vuotta, niin missä muussa asiassa minulle valehdellaan? Kuinka tällaisen jälkeen pystyy rakentamaan normaalia parisuhdetta, jossa ei tarvitse kytätä toisen menemisiä, puheluita ja tekemisiä ja jossa pystyy tasavertaisina kumppaneina rakastamaan? Onko tällaisen tapahtuman jälkeen edes mahdollista rakentaa parisuhteesta kestävää ja toimivaa? Saako luottamusta koskaan takaisin? Ei näihin kysymyksiin pysty vastaamaan varmasti kukaan, aika näyttää. Tällä hetkellä en ole valmis tästä suhteesta vielä lähtemään, vaikka eroajatuksetkin välillä tulevat mieleen. Rakkautta on liikaa jäljellä, jotta voisin tehdä sellaista. Helvetin iso työ on tuolla miehenpuolikkaalla tehtävänä, jos hän meinaa tähän jotain pohjaa saada rakennetuksi, missä minäkin pystyisin tukevasti seisomaan.

Toisaalta en edes tiedä mihin uskoa. Nainen, kenen kanssa tämä on tapahtunut, on useita vuosia meitä nuorempi. Mieheni on myös tietyllä tapaa tunnettu, ja kyseinen nainen on jahdannut häntä pitkään ja todennut myös eräälle tutulleni että "teen mitä vaan että saan hra x:n omakseni". Tämä nainen on kehunut kavereilleen, kuinka hän on pannut mieheni kanssa. Mieheni mukaan mitään yhdyntää ei kuitenkaan tapahtunut - tiedän tämän naisen itsekin ja voisin kuvitella hänen kehuskelleen juuri näin, saadakseen jotain arvostusta itseään kohtaan omissa piireissään. Mutta loppujen lopuksi, mikä on totuus. Jättääkö mieheni jotain kertomatta pelastaakseen suhdettaan, vai liioitteleeko nainen? Ja loppujen lopuksi, onko sillä edes merkitystä... pettämisen raja on ylitetty joka tapauksessa. Ja totuutta minun on melko mahdoton saada selville, sen tietävät vain he kaksi.

Helppo tästä olisi lähteä, jos ei rakastaisi. Jos ei koko elämäänsä, tulevaisuuttaan, kaikki toiveita ja haaveitaan olisi rakentanut tämän parisuhteen varaan. Ja tässä oli ne kaikki ainekset siihen - häitä oli suunniteltu ensi kesälle, lapsistakin puhuttu tämän syksyn aikana. Tällä hetkellä kaikki ne tulevat siirtymään ainakin viidellä vuodella eteenpäin. Kaikki oli jouluaattona vielä hyvin, kun kaksin söimme yhdessä valmistettua jouluateriaa hymyillen ja rakastaen. Niin sitä voi yksi pieni lause muuttaa koko ihmiselämän. Kaikkein kamalinta on juuri se, että luottamus on mennyt, enkä rehellisesti omalla elämän historiallani muutenkaan, tiedä, voiko sitä rakentaa enää koskaan takaisin, onko se mahdollista kenenkään kanssa enää tämän jälkeen?

maanantai, 27. joulukuu 2010

Maailma romahti

Lauantai-ilta, joulupäivä, yhteinen joulu takana - kaksin, vain toisillemme. Yökerhossa, tupakkakopissa, ala-asteen luokkakaveri tulee ja kuiskaa; tiedoks, et miehes kävi panemas mun muijaa. Se oli siinä. Asia jota EN KOSKAAN uskonut kuulevani, tuntui että maailma romahti samantien. Shokissa käytin puoli tuntia mieheni etsimiseen, istutin penkkiin ja kysyin asiasta. Myönsi tekonsa - hyvä niin, kieltäminen olisi vielä enemmän sattunut. "Mennään kotiin juttelemaan". Sormuksen työnsin miehen kouraan samantien, sen pitäminen ei tuntunut hyvältä.

Humalassa en mielestäni pahasti ollut, mutta mitään en kotimatkasta muista, täysin shokissa. Ensimmäinen muistikuva on siitä kun kaadun eteisen lattialle, itken, huudan ja raivoan kuin pikkulapsi - miksi juuri minä olen ansainnut tämän? Se mies, joka oli hellä, lämmin, rakastava, huomioiva, kunnioittava ja jonka kanssa olin viettänyt 10 yhteistä vuotta. Koko lähipiirimme oli kadehtinut suhdettamme - "teille ei varmaan koskaan käy mitään". Siinä tuntui olevan jäljellä enää 10 vuotta murusina lattialla.

Koskaan, en varmasti koskaan, ole itkenyt kuin viime yönä. Nukahtamisestani en tiedä, mieheni mukaan "nukahdit noin klo 8 kun silitin poskeasi sohvalla". Heräsin klo 11. Itketty, puhuttu, itketty, puhuttu, itketty, huudettu, puhuttu, itketty. Päivä on ollut sellaista tunteiden vuoristorataa, etten tiennyt tällaista olevan olemassakaan. Miksi? Kuka? Milloin? Miten? Ja - jos se on mahdollista, mieheni on voinut vielä huonommin kuin minä. Aidosti katuen tekoaan tärissyt sohvan nurkassa, ja vastannut kaikkiin esittämiini kysymyksiin.

Päivä on tuntunut ikuisuudelta. Selkeistä eroaikeisista aamun ajatuksista olen jo luopunut. Vaikeinta oli myöntää miehelle hänen tekonsa jälkeen, etten siltikään halua erota - ihan niinkuin antaisin anteeksi, mihin en vielä pysty. Mutta haluan pystyä. Mieheni ei koskaan edennyt yhdyntään asti, koska ei sanojensa mukaan pystynyt siihen. En tiedä miten suhtautuisin, jos se olisi tapahtunut?

Rakkaus - kaiken se kestää, kaiken se kärsii. Mutta ei rakkauskaan unohda. Kaiken päätteeksi päätimme illalla rakentaa suhteemme uudelle pohjalle, ja vaikka minusta tuntuu kovin oudolta myöntää tämä, niin tuntuu jo nyt, että suhteessamme on roppakaupalla sitä avoimuutta lisää, mikä siitä on viimeisen vuoden ajan puuttunut.

Elämäni rankin päivä, tapaninpäivä vuonna 2010. Jos tämän kaiken pahan keskeltä haluaa etsiä jotain hyvää - niin tuo yhteisen päätöksemme jälkeinen suudelma. Noita perhosia en ole tuntenut vatsassani enää moniin moniin vuosiin!

  • Henkilötiedot

    Miltä tuntuu kun tulet petetyksi? Millaisia tunteita päässäsi liikkuu? Kuinka voit antaa anteeksi?
    Koin tämän kaiken, ja tahdon pohtia tuntojani - ja yhteistä matkaa mieheni kanssa nyt uudenlaisessa suhteessa, jota päätimme kaikesta huolimatta jatkaa. Luottamus meni, maailma romahti - mutta rakkaus, kaiken se kestää, kaiken se kärsii.
    Nainen, 29v, kihloissa (sormus toistaiseksi laatikossa), ei lapsia.

  • Tagipilvi